When they find me, I'll have a little smile on my face and they'll wrap me in a white cloth and lay me in the ground and say they don't understand. But I do.

Katsoimme miesystäväni kanssa eräänä päivänä televisiosta dokumenttia tytöistä jotka määrittelivät itsensä pro-Anoiksi. Tytöiksi jotka halusivat olla sairaanloisen laihoja. Dokumentissa seurattiin muutaman tytön elämää ja pyrkimystä kuihduttaa ja laihduttaa itseään olemattoman pieneksi. Mieheni päivitteli ohjelman lopussa miksi ohjelman tyttö halusi laihduttaa. Senkö takia, että miehet pitäisivät hänestä? Senkö takia, että hän olisi kaunis ja haluttava? Sanoin varovaisesti hiljaisella äänellä, että ei, ei hän varmaan halua olla miesten silmissä haluttava, ehkä hän vain haluaa olla kevyt?

Muiden on vaikea ymmärtää ja päästä toisen pään sisälle. Netissä pyörii paljon kiivaita keskusteluita, joissa päivitellään kuinka typeriä anorektisen laihoiksi itsensä laihduttavat tyttöset ovat. Kuinka säälittävää, luulevatko he todella olevansa kauniita? Hehän näyttävät aivan kuvottavalle. Eihän miehet sellaisesta tykkää! Erityisesti naisten ja tyttöjen paino näyttääkin olevan todella arka ja tunteita herättävä keskustelun aihe. Erityisesti jos painoa  on liikaa tai liian vähän. Muutumme tällöin kakkosluokan kansalaisiksi, säälittäviksi ihmisraunioiksi jotka julkeavat rasittaa yhteiskuntaamme kiloillaan tai niiden puuttumisella.

Käsitykseni liiallisen laihuuden tavoittelemisesta eivät ole millään lailla yleistettävissä, ja painotan niiden olevan vain omia henkilökohtaisia näkemyksiäni ja tuntemuksiani. Jokaisella syömishäiriöön sairastuneella on siis aivan omanlaiset syynsä sairastumiselle. Haluan kuitenkin jakaa omia tunteitani aiheesta, jos vaikka joku yhtään voisi käsittää...

Minä en laihduta jotta miehet pitäisivät minusta, ja jotta edustaisin yleisiä kauneusihanteita. En ole koskaan edustanut niitä, enkä tule koskaan edustamaan. En halua kauniita täyteläisiä rintoja ja hoikkaa vyötäröä, en vienoa lantion kaarta. Se jokin mitä miljoonat ja taas miljoonat naiset tavoittelevat ei ole todellista. Sitä ei voi tavoittaa, se on epärealistista, se ahdistaa. Minä en halua edustaa noita kauneusihanteita. Haluan kapinoida. Haluan edustaa jotain muuta. Jotain parempaa ja upeampaa. Jotta voisin tuntea itseni erityiseksi.

Liian laiha olemus merkitsee minulle oikeastaan ennemminkin ideaa keveydestä. Ideaa yhtäaikaisesta vahvuudesta ja heikkoudesta. Heikko ruumis, mutta vahva mieli (ymmärrän toki ajatteluni ristiriidan, syömishäiriön valtaan joutunut mieli ei ole vahva). En välttämättä tavoittele konkreettista ruumiin muotoa, vaan ajatusta. En juurikaan välitä olenko läskiä vai lihasta tai kuinka kiinteä olen tai mille muiden silmissä näytän. Välitän vain siitä, kuinka paljon painan ja kuinka paljon laihdun.

Kun tavoittelen jotain mitä suurin osa pitää Iljettävänä pääsen ikäänkuin kauneusihanteiden yläpuolelle. En halua edustaa lihallisuutta ja fyysistä kauneutta. Haluan edustaa henkisyyttä, ajatuksia pienuutta. Olen aina vihannut ulkonäköäni,  ja tällä tavoin kieroutunut mieleni kai yrittää ratkaista päänisisällä jylläävää ahdistusta.

En yritä väittää, että tässä olisi mitään järkeä, tai että kieroutunut ajattelutapani olisi mitenkään oikea. Haluan vain hieman valaista mitä sekopäisessä nupissani liikkuu. Tämä on vain pieni pintaraapaisu tuntemuksista. En itsekkään ymmärrä mitä on tapahtumassa. Olen vain aina pitänyt siitä, että olisin pieni ja hoikka. Moni asia on varmasti vaikuttanut siihen, että olen nyt tässä pisteessä sekoilujeni kanssa. Tällä hetkellä en todellakaan ole onnistunut yrityksissäni olla pienen pieni. Ruumis päätti puolestani, että on aika lopettaa pelleily ja ruveta syömään. Ja lihoa ja lihoa ja lihoa. Ja se ahdistaa. En enää hallitse itseäni.