Näkymätön lapsi laihistelee
Viime perjantaina punnituspäivänä paino oli laskenut viikon aikana kilon ja sata grammaa possuiluistani huolimatta. Nyt viime sunnuntain possuilut taas alkavat toivottavasti pian kadota vyötäröltä.Olisi mukava jos paino olisi ensi perjantaina vähintään sama kuin viime punnituksessakin ja mielellään laskenut. Tulen ahdistumaan hirveästi jos paino taas noussut!
Viikko rutiini alkaa muotoua taas sellaiseksi, että pari kertaa viikossa repsahdan ja loppuajan yritän laihdutella hiukan terveellisemmin ja panikoin, että mitä perjantai punnituksessa vaaka näyttää. Oksentelun olen onnistunut jättämään pois toistaiseksi, mutta se ei vielä näy repsahduksieni pienenemisenä, mitä olisin kovasti toivonut. Bertta tulee kyläilemään tasaisin väliajoin miltein vuoren varmasti ja sitten taas itkettää ja ahdistaa...
16 päivää oksentamatta.
Maanantaina kävin ensimmäistä kertaa psykologillakin juttelemassa ja koin sen ihan mukavana ja hyödyllisenä. Ensimmäisestä istunnosta jotenkin nousi ylös sama toistuva kuvio. Miltein jokaisessa ihmissuhteessani olen kokenut jääväni taustalle, ja yritän hakea huomiota arveluttavinkin keinon.
Lapsuudessa olin se keskimmäinen lapsi, joka jäi vähän huomiotta vaarallisessa kasvuympäristössä. Koska eihän minulla mennyt niin huonosti kuin siskollani joka joutui kokemaan painajaisia omassa kodissaan joka päivä, veljeni oli automaattisesti suosiossa ikänsä ja sukupuolensakin takia, ystävyyssuhteissani yritän hakea huomiota syrjäytymällä täysin muista. Toivoisin, että minut huomataan ja minusta huolestutaan, mutta aina se kovaäänisempi ja avoimempi saa huomion. Minullahan on kaikki hyvin. Miehenkin kanssa ahdistun kun tuntuu, että muiden huolet ovat tärkeämpiä ja muut saavat tukea ja huolta osakseen. Mutta minullahan on kaikki ihan hyvin, olen koulussa ja minulla on ystäviäkin.
ja blaa blaa sitä rataa.
Kuvittelen kai, että voin murjottaa yksin omissa oloissani ja muut vain tulisivat luokseni ja paijaisivat päätäni ja sanoisivat voi voi ja pelastaisivat minut. Ja sitten minä vähän itkisin ja muut paijaisivat lisää päätäni.
Viikko rutiini alkaa muotoua taas sellaiseksi, että pari kertaa viikossa repsahdan ja loppuajan yritän laihdutella hiukan terveellisemmin ja panikoin, että mitä perjantai punnituksessa vaaka näyttää. Oksentelun olen onnistunut jättämään pois toistaiseksi, mutta se ei vielä näy repsahduksieni pienenemisenä, mitä olisin kovasti toivonut. Bertta tulee kyläilemään tasaisin väliajoin miltein vuoren varmasti ja sitten taas itkettää ja ahdistaa...
16 päivää oksentamatta.
Maanantaina kävin ensimmäistä kertaa psykologillakin juttelemassa ja koin sen ihan mukavana ja hyödyllisenä. Ensimmäisestä istunnosta jotenkin nousi ylös sama toistuva kuvio. Miltein jokaisessa ihmissuhteessani olen kokenut jääväni taustalle, ja yritän hakea huomiota arveluttavinkin keinon.
Lapsuudessa olin se keskimmäinen lapsi, joka jäi vähän huomiotta vaarallisessa kasvuympäristössä. Koska eihän minulla mennyt niin huonosti kuin siskollani joka joutui kokemaan painajaisia omassa kodissaan joka päivä, veljeni oli automaattisesti suosiossa ikänsä ja sukupuolensakin takia, ystävyyssuhteissani yritän hakea huomiota syrjäytymällä täysin muista. Toivoisin, että minut huomataan ja minusta huolestutaan, mutta aina se kovaäänisempi ja avoimempi saa huomion. Minullahan on kaikki hyvin. Miehenkin kanssa ahdistun kun tuntuu, että muiden huolet ovat tärkeämpiä ja muut saavat tukea ja huolta osakseen. Mutta minullahan on kaikki ihan hyvin, olen koulussa ja minulla on ystäviäkin.
ja blaa blaa sitä rataa.
Kuvittelen kai, että voin murjottaa yksin omissa oloissani ja muut vain tulisivat luokseni ja paijaisivat päätäni ja sanoisivat voi voi ja pelastaisivat minut. Ja sitten minä vähän itkisin ja muut paijaisivat lisää päätäni.
Virtuaalipaijaan sinun päätä!
VastaaPoistaBlogistani löytyy jotain pientä sinulle:
http://hopeasoopeli.blogspot.fi/2012/09/ennen-aamua-tunnustus.html
Ui<3 kiitus muistamisesta ja ihunista sanoista, ihuna ja pistelen kyllä eteenpäin hyvää mieltä <3
Poistavirtuaalitodellisuudessa on se hyvä puoli, että voi tosiaankin istua tasapersiillään yksin pimeässä nurkassa ja itkeä ja joku ehkä voi tullakkin paijaamaan sitä päätä xD
Ihana kuulla ettet ole oksentanut! <3 Et uskokaan kuinka iloinen olen täällä tietokoneen ääressä hymyilemässä :)
VastaaPoistaKyllä se ahmiminenkin loppuu ja Iso-Bertta lyyhistyy! Uskopois! <3
Voimia ja haleja, olet ihana! <3
<3 juu kyllä tämä tästä, voimia ihanaiselle Marzulle omassa taistossaan <3
Poista