Berttailun jälkimainingeissa
Hetken minulla meni ihan hyvin. paino putosi hitaasti ja koin pitkästä aikaa jo hiukan hallitsevani itseäni ja syömisiäni. Ahmimiskohtauksia ei tullut juurikaan ja vaaraherkut saivat jäädä kokonaan ostamatta kuten minun piti tässä kuussa toimiakkin. Viime viikolla se sitten alkoi. Iso Bertta hönkäili korvaani ikävästi ja sorruin mässyttelemään ihan liikaa Helsingin reissullani kaikkea mitä en olisi saannut syödä... Oikein rytinällä Bertta palasi elämääni viime perjantaina. Perjantaina aloitin varovasti repsahtelemalla laskujeni mukaan parin tuhannen kilokalorin edestä illalla ja päivän muut syömiset mukaanlukien kaloreita kertyi reilu kolmetuhatta. Olihan se mukava itkeä morkkiksessa aamulla ja voivotella isoa vatsaa samalla tietäen takaraivossaan ettei tuo ollut vielä YHTÄÄN MITÄÄN.
Lauantaina Bertta tuli rytinällä ja sain taas kokea sen rasva-sokeri ähky helvetin pahimmillaan. Päiväni aloitin kiltisti puurolla joka jatkui parilla pussilla kuivattuja hedelmiä. Eli miltein puoli kiloa kuivattuja nameja. Sain kokea karvaalla tavalla kuinka kuivatut hedelmät ja puuro eivät todellakaan ole kaikkein vatsaystävällisintä ahmimisruokaa. Ne tosiaankin täyttivät vatsan ja pitkäksi aikaa ja saivat aikaan todella inhottavat vatsakrampit ja tukalan olon. Myöhemmin illalla päätin vakaasti jättää syömiset 300g:n irtokarkkeja citymarketista alennuksesta ja yhteen täytettyyn patonkiin alennuksesta. Ehei. syöminen jatkui koko illan ja yön. Lopetin kaloreiden laskemisen.
En oksentanut. Se on ollut ainoa asia joka oli suhteellisen helppo välttää ja josta oli suhteellisen helppo pitää kiinni.
Yöllä pohdin sängyssäni taas kuinka en jaksa ja kuinka järjetöntä tämä kaikki onkaan. Miksen osaa syödä oikein? Miksi aina pitää mennä nukkumaan joko nälkäisenä tai niin, että on ihan hirveä olo ja ähky? Miksei ikinä tyytyväisenä? Miten se on niin h*lvetin vaikea vain syödä sen verta kun on tarvis ilman, että laskiksi kaikkia kaloreita, punnitsisi kaikkia ruokiaan ja suunnittelisi ennakkoon kaikki syömisensä? Sehän pitäisi olla niin yksinkertainen asia? Miksi ahmimista ei vain voi lopettaa? Vaikka sattuu eikä enää halua? Miksei voi repsahtaa vaikka viineriin ja kokea morkkista siitä yhdestä? Miksi pitää sen sijaan repsahtaa viiteen kiloon herkkuja? Odotin niin kovasti että pääsen taas vain syömään vanhojen tuttujen sääntöjen, punnitsemisien laskemisten ja hallinnantunteen kanssa. Ilman keittiövaakaani en olisi mitään....
Tällä kertaa Bertta voitti jälleen. Sait mitä halusit. Nöyränä ja voitettuna vyöryn läskieni kanssa turvaruokieni ja punnitsemisien pariin pukeutuneena isoihin tunikoihin ja unelmoin niistä enkelinluiden päälle ilmestyvistä ihanista luista, jotka tuleveat näkyviin minulla joskus sitten kun lähentelen sairaanloista alipainoa. Ehkä joskus. Ja toki tiedän, että parempi olisi ettei ikinä enää, mutta...
Lauantaina Bertta tuli rytinällä ja sain taas kokea sen rasva-sokeri ähky helvetin pahimmillaan. Päiväni aloitin kiltisti puurolla joka jatkui parilla pussilla kuivattuja hedelmiä. Eli miltein puoli kiloa kuivattuja nameja. Sain kokea karvaalla tavalla kuinka kuivatut hedelmät ja puuro eivät todellakaan ole kaikkein vatsaystävällisintä ahmimisruokaa. Ne tosiaankin täyttivät vatsan ja pitkäksi aikaa ja saivat aikaan todella inhottavat vatsakrampit ja tukalan olon. Myöhemmin illalla päätin vakaasti jättää syömiset 300g:n irtokarkkeja citymarketista alennuksesta ja yhteen täytettyyn patonkiin alennuksesta. Ehei. syöminen jatkui koko illan ja yön. Lopetin kaloreiden laskemisen.
En oksentanut. Se on ollut ainoa asia joka oli suhteellisen helppo välttää ja josta oli suhteellisen helppo pitää kiinni.
Yöllä pohdin sängyssäni taas kuinka en jaksa ja kuinka järjetöntä tämä kaikki onkaan. Miksen osaa syödä oikein? Miksi aina pitää mennä nukkumaan joko nälkäisenä tai niin, että on ihan hirveä olo ja ähky? Miksei ikinä tyytyväisenä? Miten se on niin h*lvetin vaikea vain syödä sen verta kun on tarvis ilman, että laskiksi kaikkia kaloreita, punnitsisi kaikkia ruokiaan ja suunnittelisi ennakkoon kaikki syömisensä? Sehän pitäisi olla niin yksinkertainen asia? Miksi ahmimista ei vain voi lopettaa? Vaikka sattuu eikä enää halua? Miksei voi repsahtaa vaikka viineriin ja kokea morkkista siitä yhdestä? Miksi pitää sen sijaan repsahtaa viiteen kiloon herkkuja? Odotin niin kovasti että pääsen taas vain syömään vanhojen tuttujen sääntöjen, punnitsemisien laskemisten ja hallinnantunteen kanssa. Ilman keittiövaakaani en olisi mitään....
Tällä kertaa Bertta voitti jälleen. Sait mitä halusit. Nöyränä ja voitettuna vyöryn läskieni kanssa turvaruokieni ja punnitsemisien pariin pukeutuneena isoihin tunikoihin ja unelmoin niistä enkelinluiden päälle ilmestyvistä ihanista luista, jotka tuleveat näkyviin minulla joskus sitten kun lähentelen sairaanloista alipainoa. Ehkä joskus. Ja toki tiedän, että parempi olisi ettei ikinä enää, mutta...
Kommentit
Lähetä kommentti