Haluan enkelinluuni takaisin

Elämä rullailee tutun kaavan mukaan. Ensin hiukan laihdutellaan, sitten repsahdellaan, sitten taas laihdutellaan. pitkään olen ihan melko hyvin vältellyt Ison Bertan kalman hajuisen hengityksen niskassani. painokin oli pudonnut ihan mukavasti jo tavoitteeni alapuolelle. BMI oli viime perjantaina ihan vain piirua alle invalidi rajan.  En ehtinyt tarkemmin katsella edes näkyikö ne ihanat enkelinluuni lapaluideni kohdalla.

Ehdin jo suunnitella kuinka nyt voin vähän hidastella laihduttelun kanssa. Voin ottaa rauhassa joulun ja syödä hyvin, mutta hallitusti jouluaattona.

Eilen Bertta kyläili luonani illalla. Jääteöä, suklaata, heseateria... aamulla minun piti aloittaa uusi maanantai ja uusi viikko. eihän mitään peruuttamatonta olisi ehtinyt tapahtua. Minulla oli 130g suklaanameja ja juureslastuja joita en vain yksinkertaisesti jaksannut mättää sisuksiini. Aamulla suunnittelin vieväni herkut joko roskiin tai lukkojen taakse. Kunnes ajattelin ehkä syöväni vain namit ja jatkavani loppupäivän suunitelmien mukaan.

Koulussa kaikki oli hyvin kunnes mieleni teki syödä. Eväitähän minulla ei ollut mukana koska minun piti syödä vasta kotona. Se oli virhe. Pohdin josko menisin kouluun syömään ruokalaan kunnon aterian. Sekin oli virhe. Ehdin kävellä ruokajonoon katselemaan ruokalistaa kun luokkakaveri tulikin yllättäen perääni ja tervehti yllättyneen iloisesti. Mutisin jotain vastaukseksi ja miltein juoksin takaisin itku kurkussa luokkahuoeeseen, vuodatin pari kyyneltä ja lähdin kesken koulupäivän kotiini. Vaikka tehtäviä on hurjasti ennen joulua. Matkalla pysähdyin cittariin ostamaan täytettyä patonkia. Ihan vain patonkia ja sitten kotiin ja kotona vielä normaali ruoka ja nukkumaan myöhemmin. Ostin lisäksi jätskiä. Ja joulutortun. Ja menin s- markettiin. Ja ostin jätskiä. Ja leivoksia. Ja menin kotiin. Ja leivoin pullaa. Jä sämpylän. Ja söin vaikka mitä muutakin. Äsken lusikoin valkosuklaakastiketta hunajaa ja siirappia sitruunamehulla raejuustolla ja talkkunajauheella koska en enää ehtinyt kauppaan. Ja lähisiwaan en kehtaa mennä taas mättöostoksille. En halua ajatella itseäni, kehoani, laihduttamista, koulua sitä etten osaa enkä jaksa enkä halua. Minä vain syön.

Itkettää. Vihaan itseäni. Vihaan kun sattuu vatsaan ja mieleen. Olisin voinnut kuihduttaa itseni, niin ehkä silloin läheiset näkisivät että tarvitsen apua. Olin jo aika lähellä..? Jos vain sanon että tarvitsen apua he eivät usko. He nauravat että pelleilen ja leikin syömishäiriöistä. Ja että tämä on vain ohmienevä villitys. Jos minulla olisi konkreettisia todisteita. Olisin kunnolla laiha niin etteivät edes ne läheisimmät voisi väittää että olisin ihan vain normaalin hoikka. Koulussa tajuaisivat etten nyt jaksa keskittyä kouluun eivätkä he halveksisi minua niin paljon laiskuuteni takia. Ehkä en itse halveksisi itseäni niin paljon laiskuuteni takia.  Nyt olen taas ihan vain normaali. Koska olen läski. Koska vatsassa tuntuu todiste heikosta mielestä ja ihmisyydestä.

 Ei musta taidakkaan kasvaa aikuista.

Eli laihduttelen iloisesti tämänkin loppuviikon. Ahdistuksissani ehdin jo miettiä, etten edes yritä lopettaa ikinä laihduttamista. Koska ahmin kuitenkin. Koska en ole tarpeeksi laiha. Koska edes muut eivät näe minua liian pienenä. Joulun haluan viettää lomaa itsestäni. Ehkä en yritäkkään viettää hillittyä joulua yksin laatikoiden ja kalkkunan kanssa kuten ajattelin. Vietän sen mieheni, rakkaani luona suhteellisen hillitysti edes. Toisen sylissä, kaloreita mussuttaen. Toistaiseksi, kun minulla on vielä joku jota rakastaa. Joulun jälkeen se saa sitten taas jatkua. Salakavala taistelu omaa itseä ja Isoa Berttaa vastaan. Hitaasti, mutta varmasti.

Ja tällä kertaa aion epäonnistua

Haluan enkelinluuni takaisin