Visible Heartbeat

9 päivää oksentamatta. Ennätykseni mahdollisesti puoleen vuoteen? Tai pidempään. Mutten tiedä lasketaanko sitä, koska en ollut yksin. Nyt yksi päivä oksentamatta kota toinen, mutta söin liikaa...

"Mikä on ahmimisesi ja oksentelusi psykologinen syy?" Olen ihan hiljaa... "Öööö no sitä on vaikea pukea lyhyesti yhteen lauseeseen..."   "Tuo oksenteluhan on usein ohimenevä vaihe elämässä...." "Viittasiko tuo, että alan olla liian vanha tähän?" 

"Oletko niin syvällä, että sinua huolestuttaisi jo terveytesi?" "jatkuvasti"

Olen ollut tarpeeksi syvällä, että tiedän ettei siinä ole mitään hohdokasta tai kaunista. Vaikka ulkomaailma näkisi sinut sairaana on vain itselleen epäonnistuja. Koska on lihavampi kuin eilen. Koska söi väärää ruokaa kun piti tai ei ole yhteiskuntakelpoinen ja käy töissä tai on laiska ja kykenemätön ja huono. Mutten tarpeeksi syvällä.

vaikka jossain taka-alalla  huutakin ääni joka ihailee niitä nukennäköisiä ihmisiä. Vangitsevia, puhuttelevia kuvia ihmisistä. Sairaanloinen alipaino on äärimmäisen kuvottavaa ja äärimmäisen kaunista. Omalla tavalla täydellistä. koska se on niin rumaa, että kantaja ei enää edusta yleisiä kauneusihanteita ja on näin niiden yläpuolella. Sitä nukenomaista muotoa joka on irrallaan todellisuudesta ja elää vain ideoiden tasolla satumaassa. Niitä kuvottavia ääriviivoja ja rintalastoja ja ylienenkelinluita... eläviä taideteoksia, jotka sotivat ihmisluontoa ja elämää ja kaikkia evoluution sääntöjä vastaan. Jospa minäkin joskus, vain hetken, ihan vain projektina omaa inhimmillisyyttäni ja ruumillisuuttani vastaan? Mutta ei koska olen niin heikko ja olen niin ihminen, koska se ei ole minulle pakkomielle....

visible heartbeat.

Inhottava tunne kun ei koskaan päässyt perille sinne mihin matkasi. Jäi keskeneräiseksi. Kaikkihan sen ajatuskulun tietää. Kuinka kuvittelee, että jos vain olisi ollut tarpeeksi laiha ja tarpeeksi sairas, Olisi voinnut antaa itselleen luvan parantua. Olla se satukirjojen ja hömppädokumenttien sankarianorektikko, joka keikkui elämän ja kuoleman rajamailla. Oli heikko ja nousi ja voitti. Ei se niissä satukirjoissa ja naisten lehdissä mene niin, että sinulla vain tulee nälkä ja syöt niin, että sisuskalusi repeää ja paskot verta ja lihot normaaliksi.  Koska ketään ei kiinnosta tavanomaisuus. 

Ja nyt olen liian vanha tähän. Toki haluan elää. Olla työkykyinen. olla hyvä kissa-äiti ja kumppani ja toveri...

Jos vain olisin nuorempi se ei olisi säälittävää.... Ai ei vai? Jos olisin saannut otettua edes sen yhden kuvan, jossa olisin ihan oikeasti laiha.... Milloin olisit tarpeeksi laiha?, viimeksikin se oli, että jos nyt vähän laihempi...ihan vain varmuuden vuoksi.